Aina silloin tällöin saa lukea, kuinka nykyvanhemmilta puuttuu valmiudet selvitä lastensa kasvatuksesta. Piruparalla ei ole kanttia ryhtyä sormi pystyssä ketään neuvomaan. Toteanpahan vaan, että oman vajavaisen ymmärrykseni mukaan pienet ihmisen alut oppinevat asioita – ainakin alkuvaiheessa – matkimalla, joten monet käyttäytymistavat lienevät omaksutut juuri vanhemmilta.

 

  Olen onneksi jäävi arvioimaan omia kasvattajakykyjäni (arvosana ei taitaisi mairitella). Siispä yritänkin muistella, minkälaista oli kasvatettavana oleminen.

 

  Kun ajattelen aikoja puolen vuosisadan takaa, tyypillisistä kasvatustoimenpiteistä tulee mieleen hyvien tapojen opetteleminen. Homma kaiketi alkoi sanoista kiitos ja ole hyvä. Sitä seurasi – ainakin oman muistikuvani mukaan – hankalampi vaihe eli anteeksi pyytämisen oppiminen. Kaikkein vaikeinta, loukatuksi tulemisen jälkeen, oli anteeksiantamisen opettelu. Sitä taitoa on joutunut harjoittelemaan koko ikänsä, eikä homma hoidu kovin luontevasti vieläkään.

 

  Edellä mainittuihin ”kasvatustoimiin” liittyen, muistan vanhempieni nimenomaan painottaneen tervehtimisen merkitystä eli sitä, kuinka vanhempia ihmisiä, olivatpa he naapureita, vanhempien työkavereita tai muuten vaan tuttuja, on aina tervehdittävä.

 

  Juuri tervehtiminen oli asia, joka sai Piruparan pohtimaan tapainosaamisen hallinnan problematiikkaa. Ajatus lähti liikkeelle tapauksesta, kun muutama päivä sitten, arviolta 7-8 ikäinen nuori mies tuli vastaan ja sanoi reippaasti ”päivää”. En tiettävästi tuntenut tätä kohteliaasti käyttäytyvää nuorta miestä. Hän ehkä tunsi minut - lapset ovat niissä asioissa kyvykkäämpiä - tai sitten oli päättänyt vain harjoitella hyvien tapojen noudattamista harmittoman ukonrähjän kanssa. Tapaus oli kuitenkin niin yllättävä, että en osannut kuin hölmistyneenä vastata samalla mitalla: ”Päivää vaan”.

 

  Tällainen kohtelias tervehtiminen maailmassa, missä hyvien tapojen opettamista lapsille, ei ehkä pidetä kovin tähdellisinä, lämmittää vanhenevan miehen mieltä vieläkin, monta päivää tapahtuman jälkeen.

  Kuten alussa totesin, en ala kasvatusneuvojaksi. En kuitenkaan voi olla osoittamatta arvostustani niitä vanhempia kohtaan, jotka ovat oivaltaneet hyvien käytöstapojen merkityksen ja opettavat niitä myös jälkikasvulleen. Asia on tietysti ongelmallisempi, ellei lapsilla ole esimerkkiä mistä oppia eli miksi opetella tapoja, joita vanhemmat itsekään eivät noudata.