keskiviikko, 21. helmikuu 2007

VÄLIVAALIT

Puheet vajaan neljän viikon kuluttua pidettävistä eduskuntavaaleista amerikkalaistyylisinä välivaaleina on lisääntynyt. Suomalaisittain välivaalit tarkoittanevat, että ne on järjestettävä neljän vuoden välein ainoastaan perustuslaillisena muodollisuutena. Muutoksia siis tunnutaan vastustettavan – ainakin, mikäli uskoo demareiden ja keskusta eduskuntaryhmien puheenjohtajia.

 

  Kansa eli äänestäjätkään eivät kovin innostuneita uusista vallankäyttäjistä ole. Viimeisten gallupien mukaan 39 prosenttia kansasta haluaa edelleen lukea ”Seiska-lehdestä” juttuja nimenomaan pääministerin seksiseikkailujen seurauksista tekstiviestien ihmeellisessä maailmassa. Vastaavanlaista kiinnostusta poliitikoihin tuskin olisi syntynyt ilman Vanhasen parisuhdeongelmia. Vaikkei pääministerin viidenkympin villitys ole juurikaan lisännyt kansalaisten kiinnostusta politiikan sisältöön, mielenkiinto politiikan tekijöitä kohtaan on kasvanut.

 

  Äänestysvilkkautta välivaalit tuskin lisäävät, vaikka uteliaisuus politiikan huippunimiä kohtaan kasvaakin. Syy löytyy vaaliväsymyksestä. Suomalaiset ovat joutuneet viime aikoina ottamaan kantaa ja äänestämään niin monissa yhteyksissä, että eduskuntavaalit tuskin enää saavat kansalaisia liikkeelle. Pitkin kevättä on äänestetty niin idols-ehdokkaista, misseistä kuin euroviisuedustajistakin, joten ei ole ihme, jos vaaliväsymys vaivaa ja äänestysprosentit eduskuntavaaleissa jäävät alhaisiksi.

 

  Tuskin edes se, että välivaaleiksi muodostumassa olevissa eduskuntavaaleissa ehdokkaina esiintyy tv:stä tuttuja julkkisnaamoja, saa ihmisiä lähtemään vaaliuurnille, kun äänestyskiintiö on täyttynyt. Äänestysprosentit saattaisivat hieman kohentua, mikäli ehdokkaille annettaisiin kännykällä äänestettävät numerot. Muuten yhteisten asioiden hoidosta kiinnostuminen jäänee edellä mainittujen, muiden tärkeiden äänestysten varjoon. Asiat on priorisoitava, eihän sitä ihminen kaikkeen kykene keskittymään.  

  Tästä kaikesta luonnollisena seurauksena on, että kaikki presidentinvaalien välillä toimitetut vaalit tullaan kokemaan yhä enenevässä määrin amerikkalaisittain, vähämerkityksellisinä välivaaleina. Vielä kun loputkin vallankäytön rippeet riisutaan tasavallan presidentiltä, kansalta on viety pois sen viimeinenkin kiinnostuksen kohde politiikkaan ja edustuksellinen demokratia on päässyt tiensä päähän.

keskiviikko, 21. helmikuu 2007

RAHAN LÄHTEET

Tulevissa eduskuntavaaleissa taas rahaa palaa, kun puolueet ja ehdokkaat pyrkivät tekemään itsestään korvaamattomia. Kovin tarkkaan ei ole selvillä, mistä kaikista lähteistä rahaa kertyy. Se toki tiedetään, että valtiolta heruu eduskuntapuolueille ylimääräistä puoluetukea vaaleja varten 2,5 miljoonaa euroa. Laki myös määrää, että edustajiksi valittujen on ilmoitettava yli 1700 euron lahjoittajien nimet. Puolueilla ei tällaista velvoitetta ole. Mikäli olen ymmärtänyt, puolueet joutuvat ilmoittamaan sen, paljonko he rahaa vaaleihin käyttävät, mutta laki ei edellytä yksilöidysti ilmoittamaan, mistä lähteistä rahaa tulee.  

 

  Ei tarvitse lähteä korruptioepäilyihin, mutta mielenkiintoiseksi asian tekee se, että ainoastaan istuvan kansanedustajan lahjonta on määritelty rikolliseksi toiminnaksi. Sen sijaan puolueita saa rahoittaa ihan vapaasti ja miten suurilla summilla tahansa, ilman rangaistuksen pelkoa. Kun tietää, miten vähäiset mahdollisuudet yksityisellä kansanedustajalla on vaikuttaa eduskunnan päätöksiin, herää kysymys, miksi ilmoitusvelvollisuus koskee ainoastaan yksittäisiä kansanedustajia ja puolueiden vaalirahoituksen lähteet jätetään pimentoon. Avoimuudesta, josta suomalaiset niin mielellään ylpeilevät, ei näy jälkeäkään.  

 

  Se tiedetään, että rahan lahjoittajien joukossa on tahoja, jotka eivät halua nimeään yhdistettävän johonkin tiettyyn puolueeseen. Se ei kuitenkaan – ainakaan automaattisesti – tarkoita, etteikö mainituilla tahoilla saattaisi olla taka-ajatuksia lahjoituksensa motiivina. Vaalirahoitusta on väitetty jopa liikesalaisuudeksi! Ellei kainalosta löydy ketunhäntiä – kenellä / keneltä on salattavaa ja mitä? 

 

  Puolueet käyttävät yhteiskunnallista valtaa ja niiden linjaukset vaikuttavat kutakuinkin kaikkiin yhteiskunnan toimintoihin, siksi ei saata olla pohtimatta, voiko tällaisia instituutioita rahoittaa yleensäkään täysin pyyteettömästi? Maksanko siksi, että kannatan heidän ajamiaan asioita, vai maksanko siksi, että he tulevaisuudessa edistäisivät minulle tärkeitä kysymyksiä?   Edellä kerrottuja ajatuksia alkoi liikkua Piruparan aivokopassa, kun valtakunnan päälehdessä kerrottiin, kuinka keskusta oli lähettänyt, asianmukaisin allekirjoituksin varustetun kerjuukirjeen yhdistykselle, joka toimintaansa saa valtiolta tukea.

 

  Uskaltaisiko yksikään tällainen yhdistys olla maksamatta, saadessaan neljä vuotta vallassa olleelta pääministeripuolueelta kerjuukirjeeseen? Epäilen!

keskiviikko, 21. helmikuu 2007

SUOMI - KUVA

Syyn on väitetty olevan huonohkossa itsetunnossa, kun suomalaisille on niin kovin tärkeää, mitä muut meistä ajattelevat. Suomalaiset närkästyivät, aikoinaan, kun eivät saaneet asiaankuuluvaa arvostusta sisun, saunan tai Sibeliuksen myötävaikutuksella. Edelleen pahastumme, elleivät ihmiset maailmalla osaa yhdistää meitä sellaisiin nimiin kuten Mika Häkkinen tai Kimi Räikkönen, mutta se aiheuttaa jo suoranaista suuttumusta, kun Joulupukin väitetään olevan kotoisin pohjoisnavalta tai peräti Ruotsista, puhumattakaan, että jossain joku olettaa Nokian olevan japanilainen alkuperäistuote.

 

  On tietysti hienoa olla suomalainen, kun suomalainen urheilija pärjää maailmalla. Myös silloin kun suomalaista koulutusjärjestelmää kehutaan ja koululaisemme pärjäävät erinomaisesti Pisa-tutkimuksissa. Erittäin harvoin suomalaiset ovat joutuneet arvostelun, saati suoranaisen vihanpidon kohteeksi. Paitsi tietenkin Ruotsissa. Ruotsalaiset nyt ovat ruotsalaisia, eikä heidän mielipiteistään ole niin väliä.

 

  Viime aikoina asiat ovat alkaneet muuttua. Ei kovin paljon, eikä nyt kovin radikaalistikaan. Onhan toki televisiossa nähty lukemattomat kerrat, kuinka eri puolilla maailmaa on poltettu Yhdysvaltain lippuja ja pilkattu Bushia. Mitäpä muuta - tässä globalisoituvassa maailmassa, sen ainoa supervalta, voisi odottaakaan. Hieman saattoi hätkähdyttää taannoin, kun valtaisan kohun kohteeksi joutuneiden Muhammedin pilapiirrosten julkaisemisen seurauksena, maailmalla poltettiin myös Tanskan lippuja. Se kuitenkin jäi varsin lyhytaikaiseksi ilmiöksi.

 

  Näyttää vahvasti siltä, että myös suomalaisten on vähitellen ruvettava tottumaan toisenlaiseen kohteluun. Ei ole syytä närkästyä, ellei meitä osata yhdistää Janne Ahoseen tai Esa-Pekka Saloseen, emmekä pääse paistattelemaan heidän saavuttamansa maineen ja kunnian valokeilassa. Olkaamme iloisia siitä, että vaikkei Nokiaa aina osattaisi pitää suomalaisena, niin Metsä-Botnia osataan. Suomen lipun kohtaloksi ei tullut polttaminen, (joka näin sivumennen sanottuna olisi ollut kunniakas loppu lipulle). Sen sijaan argentiinalaiset mielenosoittajat upottivat kansallistunnuksemme jätevesipaljuun eli varsin vahva osoitus, mitä meistä maailmalla ajatellaan.

   Meille suomalaisille on aina kelvannut urheilijoiden, taiteilijoiden ja Nokiankin tuoma kunnia maailmalla. Nauttikaamme nyt myös selittelemättä Metsä-Botnian aikaansaamasta maineesta!

keskiviikko, 21. helmikuu 2007

MUUTOSTA ILMASTOSSA?

Kun joulun alla suomalaiset ihan oikeasti ja tosissaan päivittelivät ilmastonmuutosta ja sen vaikutuksia täällä pohjoisessa maankolkassamme, nyt – pari kuukautta myöhemmin – äimistellään sitä, ettei se ilmastonmuutos sitten tullutkaan, kun mittarilukemat näyttävät yli 20 astetta miinuksen puolella!

 

  Jos joku epäili ennen lämmintä ja pitkää syksyä kasvihuoneilmiötä, mielet muuttuivat, kun omakohtaiset kokemukset alkusyksyn talvirengashässäkän jälkeisestä talven odotuksesta saatiin siirtää pitkälle tammikuuhun. Vasta silloin ensimmäiset merkit vanhan kunnon talven olemassaolosta alkoivat näkyä. Parin vuoden takaiset ennustukset, joiden mukaan ilmasto lämpenisi sadassa vuodessa ehkä kahdella asteella, heitettiin lämpimän syksyn edetessä nurkkaan. Alkoivat puheet jopa viiden asteen keskimääräisestä ilmaston lämpenemisestä. Eikä kestäisi sataa vuotta, pari- kolmekymmentä korkeintaan.

 

  En tunne meteorologien tilastointimenetelmiä. Sen tiedän, että suuretkin, vuosittain tapahtuvat lämpötilojen vaihtelut, mahtuvat keskipitkän ja ainakin pitkän tilastointiseurannan piiriin. Viikon tai parin kestävät ”paukkupakkaset” tasoittavat kummasti talven keskilämpötiloja, eikä sen jälkeen enää puhuta ilmastomuutoksesta sellaisin äänenpainoin, joihin pitkä ja lämmin syksy suomalaiset kirvoitti. Siksi lienee turha odotella, että täällä Suomenlahden rannoilla pääsisimme nauttimaan Välimeren ilmastosta. Ainakaan ihan vielä. Ehkä jälkeläiset, neljännessä tai mahdollisesti viidennessä polvessa pääsevät osalliseksi iloitsemaan myös ilmastomuutoksen siitä puolesta.

 

  Sellaista ei nimittäin edes Piruparka uskalla mennä julkisesti väittämään, ettei jonkinlaista muutosta ilmastossa – ihmisen edesottamusten seurauksena – täällä Telluksellamme olisi odotettavissa. Se lienee kuitenkin varmaa, että maapallo ne muutokset tulee kestämään, kun on kestänyt miljoonien vuosien aikana suurempiakin ilmaston vaihteluita. Ihmisten kestäminen saattaa muodostua ongelmaksi. Ainakin joissain osissa maapalloa.

   Fatalismiin taipuvainen pessimisti saattaisi todeta, että luonto hoitaa ihmisen aiheuttaman kasvihuoneilmiön, planeettamme liikakansoituksen ja siinä sivussa monet muutkin ongelmat omalla, tehokkaalla tavallaan. Saattaahan se olla niinkin – tai sitten ei.

keskiviikko, 7. helmikuu 2007

SUOMETTUMISEN TRADITIO

  Kun seurasi suomalaisten reaktioita herra Putinin viimeviikkoisen, Suomea koskeva Nato-lausunnon jälkeen, tuli väistämättä mieleen, että eikö mikään ole muuttunut sitten pahimpien suomettumisaikojen.

 

  Eivät venäläisten eikä varsinkaan Putinin mielipiteet Natosta ennenkään mitään salaisuuksia ole olleet. Suomalaistoimittajan kärkkymä julkinen venäläiskannanotto Suomen Nato-jäsenyyteen tuntuikin lähinnä mielistelyltä, jolla koira väijyy tilaisuutta, päästäkseen heiluttamaan häntäänsä isännälleen. Vaikea sanoa, sisältyikö Putinin kannanottoon - ”Suomen Nato-jäsenyys ei parantaisi Suomen ja Venäjän suhteita” - joitain taka-ajatuksia. Todennäköisesti ei. Joukko suomalaisia näytti kuitenkin säikähtävän ja ottavan lausunnon neuvostoajan hengen mukaisesti neuvona ja ehkä jopa varoituksena, kun housut tutisten ryhtyivät hädissään vakuuttelemaan, ”ettei ainakaan vielä ensi vaalikaudella…”.  

 

  Piruparka kuuluu siihen suomalaisten enemmistöön, joka suhtautuu Suomen Nato-jäsenyyteen suurella varauksella. Olkoonkin niin, että niin kutsuttu Nato-optio jossain vaiheessa tullee myös Suomen osalta lunastettavaksi. Nato-kielteisyys ei kuitenkaan edellytä hännänheiluttajaksi ja mielistelijäksi ryhtymistä Venäjän suuntaan. Enpä ihmettelisi enkä olisi lainkaan yllättynyt, vaikka Putinin lausunto saisi Natoon liittymisen kannattajien määrän Suomessa jopa kasvamaan. Sellaiset käskynjakotilaisuudet, joita Kekkoselle aikoinaan naapurissa järjestettiin, eivät sovi nykyaikaan eivätkä suomalaiset sellaista tule hyväksymään.

 

  On luonnollisesti selvää, että suhteet naapurimaihin on pidettävä kunnossa, mutta jos suhteiden säilymiselle aletaan asettaa sellaisia ehtoja, joilla pyritään vaikuttamaan suomalaisten omassa vallassa olevaan päätöksentekoon, ollaan menossa vikasuuntaan.

  Kekkosen ajasta on kulunut neljännesvuosisata. Neuvostoliittoakaan ei ole ollut olemassa yli 15 vuoteen ja suomettumisseremoniat ovat viime vuosina suuntautuneet lähinnä Brysselin suuntaan. Siitä huolimatta näyttäisi siltä, että Kekkosen suomalaisten selkäytimeen ajamat suomettumisopit ovat vieläkin hyvin herkässä. Ja ellei itärajan takaa suoraan anneta käyttäytymisohjeita, suomalaiset huolestuvat ja menevät kyselemään niiden perään.